Maria Rehnbäck
3.9.1856–28.11.1891
Sukuhaaran kuvat
Äiti syntyi syyskuun 3. päivänä 1856 Mummun ja Murfaarin neljäntenä lapsena Alkkulassa Ylitomiolla, missä Murfaari silloin oli nimismiehenä. Kun Äiti oli 2-vuotias, perhe muutti Pyhäjoelle. Vanhempia lapsia varten pidettiin kotiopettajatarta, ja siinä sivussa Äitikin jo ennen kouluikää oppi lukemaan ja kirjoittamaan. 8-vuotiaana hän jo kirjoitti kaunista käsialaa. Eräs kotiopettaja lauloi paljon ja opetti oppilaansakin laulamaan. Siihen aikaan he usein herättivät toisensa laululla varsinkin nimi- ja syntymäpäivinä. Vanhimmalta sisareltaan Augustalta Äiti sai soitonopetusta.
Vuonna 1867, kun Äiti oli 10-vuotias, muutettiin Ouluun, minne Murfaari oli nimitetty kruununmakasiininhoitajaksi. Äiti tuli ruotsalaiseen tyttökouluun suoraan toiselle luokalle ja kävi menestyksellä koulun läpi. Soittoa hänelle opetti edelleen Castrenin tantti, jonka luo Äiti sitten myöhemmin vei meidätkin Eevan kanssa oppiin. Ja vuosien kuluttua tantti vielä sanoi tuntevansa sellaista "klockar-kärlekiä" meihin Äitin takia.
Näihin aikoihin Äiti pääsi isänsä kanssa käymään Kuopioon ja sieltä Murfaarin veljen kuljettamalla laivalla Viipuriin, mistä jatkettiin junalla Pietariin saakka. Takaisin tultiin samaa tietä. Oulu, jota Äiti siihen saakka oli pitänyt suurena kaupunkina, tuntui tämän jälkeen kovin vähäpätöiseltä.
Sitten Äiti lähetettiin rippikouluun Kittilään vanhimman sisarensa Augustan luo, joka oli siellä naimisissa Abiel Heikelin, Kittilän kirkkoherran kanssa. Tästä matkasta meillä on tallella Äitin itsensä 12.2.1874 sisaruksilleen kirjoittama kirje, jossa hän kertoo mm. seuraavaa:
"Kittilä-resan har ju också varit en viktig, ja den viktigaste vändpunkt, tycker jag, i hela mitt lif, dä jag på den färden har begynt ett nytt lif i Gudi och tagit Jesu kors på mig, för att följa Honom, ehvart Han för mig; med glädje vill jag vittna om Jesus öfver allt, så mycket Gud förläner mig krafter dertill, tills jag fär lemna denna lerhyddan och blifva när Gudi och se Honom som Han är, ansigte mot ansigte. Wäntans tiden är ej heller så lång, som den emellanåt synes. Glömmen ej syskon, att vi äro blott gäster och främlingar här på jorden. Wårt rätta hem är ej här. Låtom oss då tillsamman söka och vandra vägen till det rätta Faders huset!! Men besinnen: vägen är blott en och smal är den också, och porten är träng för köttet, ja så trång, att den, som vill ingå, ej får taga något eget med sig, utan måste komma så helt tom och blottad på allt eget godt och taga emot allt af nåd, och läta tjenarene i Faders huset kläda på sig den nya hela, blodbestänkta Christi rättfärdighets drägt."
Kittilässä Äiti seurusteli paljon tunnettujen saarnamiesten Feetu Paksuniemen ja Pieti Hanhivaaran kodeissa ja omaksui yleensä Kittilän uskovaisten mielipiteet mm. pukeutumiseen nähden. Kaikessa harrastettiin mitä suurinta yksinkertaisuutta. Nähtävästi Äiti siellä pani pois hatunkin ja käytti sitten koko elämänsä vaan huivia päässään. Taisivat omaisetkin pitää, että Äiti meni liian pitkälle, mutta hän kai tahtoi tehdä selvän pesäeron maailman kanssa ja kaikessa kelvata Jumalalle.
Vähän sen jälkeen kun Äiti oli palannut Kittilästä, pidettiin heillä seuratilaisuus, missä saarnaaja Rappi puhui mm. kääntymyksen ja parannuksen välttämättömyydestä. Saarna koski Murfaariin ja sen loputtua hän alkoi puhua omasta hengellisestä tilastaan ja pyysi, että hänelle todistettaisiin synnit anteeksi Jeesuksen nimen ja Hänen verensä kautta. Liikutettuina nousivat lähinnä istuneet Murfaaria siunaamaan, Äiti ensimmäisten joukossa. Oli lämmin ja juhlallinen hetki.
Joitakin vuosia tämän jälkeen Äiti alussa vuotta 1878 meni kihloihin Isämme Wilh. Rehnbäckin kanssa käytyään vielä Ylitorniolla ja kaksikin kertaa Kittilässä. Häät vietettiin Oulussa huhtikuun 9. päivänä 1878. Äiti oli silloin 21 vuoden.
Pari vuotta myöhemmin sattui murheellinen tulipalo, joka perustuksia myöten tuhosi Murfaarin talon. Jo tulipalon aikana Isälle tuli ajatus sille paikalle rakentaa uusi talo meille. Niin tehtiinkin ja nähtävästi alkupuolella vuotta 1882 Äiti ja Isä minun kanssani asettuivat asumaan sinne. Ja siihen syntyi onnellinen koti. Murfaarin perhe sai kodikseen pienemmän rakennuksen portin toisella puolella.
Ennen minun syntymääni Äiti oli lukenut ääneen dogmatiikkaa Janne-enolle, jolla oli heikot silmät. Tästä Isä on leikkiä laskien sanonut minulle: "Därför har du väl blivit så dogmatisk!"
Uudessa kodissa vallitsi mitä suurin puhtaus ja järjestys kaikkialla, kaappeja ja laatikoita myöten. Erikoisesti meitä nykyajan emäntiä ihmetyttää Äitin muistiinpanojen mainitsema ison vintin jokavuotinen siivous moninkertaisine lakaisuineen sekä kuivalla että kostealla, pölyyttämiset ja järjestelyt. - Pyykkiin kului paljon aikaa, kun Äiti tahtoi, että esim. villasukkia tuotiin pari kerrallaan pihan poikki pesutuvasta keittiöön kuivumaan.
Kodin sisustus oli yksinkertainen. Ei ollut sellaista turhuutta kuin tauluja seinillä ja kukkia ikkunoilla. Myöhemmin Äiti sanoi: "Lapset ovat minun kukkiani." – Vaatteet olivat sekä Äitillä että lapsilla yksinkertaisia, mutta käytännöllisiä ja tarkoituksenmukaisia. Äiti niihin usein mietti mallit. Hänellä kai oli räätälin vikaa niinkuin monella muullakin suvun jäsenellä perintönä Murfaarin suvusta.
Mutta ennenkaikkea Äitin elämä oli vaellusta Jumalan kasvojen edessä. Jeesukselle hän tahtoi meitä lapsiakin kasvattaa. Maailmallisuutta peläten Äiti ei tahtonut, että kouluun tultuamme paljon seurustelisimme toveriemme kanssa. Ei meidän koulutovereitamme kutsuttu meille eikä meitäkään siis heille. Luistinradalla saimme kuitenkin Eeva ja minä käydä niin paljon kuin halusimme, ei kuitenkaan silloin kun siellä oli musiikkia. Tyttökouluun tullessani lopetettiin Äitin pyynnöstä tanssi koulun joulujuhlissa. Edvard-sedän ja Betty-tädin perheen kanssa oltiin sitä ahkerammassa kanssakäymisessä. Olipa vanhemmillamme johonkin aikaan raamattupiirin tapainenkin.
Sitten pidettiin meilläkin kotiseuroja, varsinkin jonkun saarnamiehen ollessa paikkakunnalla, ja taisivatpa ne vieraat aina toisinaan sanoa meille lapsillekin jonkin siunaavan sanan. Seurahuoneen seuroissa kävimme myös Äitin ja Isän mukana. Ja sittenhän Äiti jonkun toisen tädin kanssa piti seurahuoneella pyhäkoulua, jossa me lapset olimme mukana ja opimme ulkoa raamatunlauseita, jotka ihmeellisesti painuivat mieleen.
Äiti oli niitä, joiden kaunistuksena on "salassa oleva sydämen ihminen hiljaisen ja rauhaisan hengen katoamattomuudessa, joka on Jumalan silmissä kallis". Äitin sydämen halu oli saada muitakin Jumalalle voitetuiksi. Hän oli ahkera todistamaan Jeesuksesta oudommillekin, kun siihen tuli tilaisuus.
Aivan odottamatta tuli sitten Äitin kuolema hänen ollessaan 35 vuoden ja minun, vanhimman lapsen, 12 vuoden. Muistan aina sen lauantai-illan, jona tämä tapahtui. Koulusta tultuani olin kuullut, että meille oli syntynyt pikku tyttö, mutta en aavistanut, että Äiti eli viimeisiä tuntejaan, vaan lähdin luokkamme ompeluseuran kokoukseen. Sieltä minut vähän ajan kuluttua haettiin pois, ja kun tulin kotiin ja löysin sieltä itkevät sukulaiset ja ystävät, arvasin, mitä oli tapahtunut. Painuin minäkin itkemään ruokahuoneen kakluunin nurkkaan, mistä Mummu tuli minut ottamaan ja vei minut sänkykamariin Äitin vuoteen viereen. Siinä sitten seisoin muiden keskellä sydän surusta pakahtumaisillaan ja katsoin Äitin kasvoja, joilla lepäsi suuri rauha. Hän oli hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt ja uskon säilyttänyt.
Isä oli virkamatkalla Kajaanissa. Häntä lähetettiin vanha uskovainen Stenius hevosella hakemaan, ja kun hän tuli kotiin, oli hän aivan sortua suruun. Isä sanoi, että hänestä tuntui kuin olisi kasvavasta puusta lohkaistu toinen puoli. Hautajaisissa, ennenkuin lähdettiin haudalle, Isä puhui ikäänkuin hyvästiksi Eevalle ja minulle. Hän luuli, ettei hän enää tulisi haudalta takaisin.
Mutta niin on vaan Jumala auttanut meitä kaiken läpi. Saimme Äitin rakkaan ystävän toiseksi äitiksemme, ja sekin pikkuinen, Maiju, joka oli niin heikko, että luultiin hänen joutuvan Äitin kanssa samaan hautaan, jäi iloksemme elämään, ja kaikki kuusi olemme vielä täällä elossa. Ja kaikki tahdomme Jeesuksen turvissa kulkea taivaan tietä ja toivomme kerran saavamme kohdata vanhempamme Jumalan luona kirkkaudessa.
Anna Heikinheimo
Julkaistu Suvun Viestissä n:o 13 v. 1956.